JHL:n puheenjohtaja Päivi Niemi-Laine pohtii Motiivin numerossa 2/2017 julkisen sektorin asemaa ja palkkakehitystä.
Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtaja Eeva-Liisa Inkeroinen ilmoitti yksikantaan helmikuun alussa, että Suomen malli on kuopattu. JHL oletti vielä tammikuussa, että teknologiateollisuuden ja vientialojen palkansaajaliittojen kutsusta järjestetty tilaisuus olisi ollut avaus aidosta vuoropuhelusta kaikkien toimialojen kesken yhteisen Suomen mallin puolesta. Toisin kävi, vaikka tilaisuuden talouskatsauksessa kävi ilmi, että palvelujen asema bruttokansantuotteen kasvattajana on selvästi voimistunut.
Vientialat ovat ilmoittaneet, että heidän palkkamalli syntyy maaliskuun loppuun mennessä. Hyvä niin, mutta on muistettava, että Suomen hallituksen kehysriihi pidettäneen kuntavaalien jälkeen vappuviikolla. Kysymys kuuluukin, kuinka pitävä tuo malli on. Maan hallitus on maanitellut syventämään paikallista sopimista työpaikoilla ja samaan hengenvetoon uhitellut, että jos paikallinen sopiminen ei laajene, tulee lisäleikkauksia 1-2 miljardin edestä. Julkinen sektori tuleekin rauhassa katsomaan, millaisia säkeitä puoliväliriihestä tulee erityisesti julkisen sektorin laulettavaksi. Hallitus on hyvin tietoinen siitä, että julkinen sektori sai kilpailukykysopimuksessa kaksoisrangaistuksen – työaika piteni ja ostovoimaa leikattiin lomarahan leikkauksella kolmen vuoden ajan. Enempää julkinen sektori ei niele. Talouden arviointineuvoston raportinkaan mukaan kikyn halutut vaikutukset eivät tule toteutumaan. Olisiko nyt aika aidon kolmikantaisen yhteiskuntasopimuksen, jossa aidosti sovittaisiin palkoista, ostovoimasta, veropolitiikasta, talouspolitiikasta ja sosiaalipolitiikasta?
Unohdetaan EK:n pelkäämä TUPO ja siirrytään eurooppalaiseen aitoon kolmikanta vuoropuheluun. Nyt jos koskaan Suomen kilpailukyvyn nimissä tällaista vuoropuhelua tarvitaan. On muistettava, että kaikkia toimialoja on kohdeltava yhdenvertaisesti, eikä niin, että julkisesta sektorista annetaan sellainen kuva, että sieltä voi leikata, koska se on julkista rahaa. Jos oikein jaksaa sivistää itseään, niin ymmärtää, että julkinen sektori ei ole keneltäkään pois. Me kansalaiset rahoitamme ”julkista yhtiötä”, hyvinvointivaltiota yhteisellä yhteiskuntasopimuksella. Yritysten riskinottokyky on suuri kun julkinen kantaa vastuu osaavan työvoiman kouluttamisesta, tie-, vesi-, ja ilmainfrasta, ict-infrasta, yritysten tutkimuksen, kehittämisen ja innovoinnin kuluista, päivähoidosta ja sosiaali- ja terveyspalveluista. Lisäksi meillä on vankka lainsäädäntö omaisuuden suojan puolesta, ja sitä valvoo korruptoimaton oikeuslaitos ja poliisit.
Julkinen sektori ei ota vientialojen mallia annettuna. Meillä on aikaa odottaa ja katsoa syksyyn, miten asiat kehittyvät. Toivottavaa on, että yhteinen malli löytyy. Sen on oltava positiivinen, niin että julkinen sektorin työntekijöiden palkkakehitys nousee nykyisestä tasosta. Naisvaltaisille aloille on löydyttävä sellainen palkkamalli, jossa tasa-arvoinen palkkakehitys taataan. Viimeisimpien tilastojen mukaan julkisen sektorin palkat ovat betonoituneet siten, että ne eivät liiku ylöspäin. Palkalla on vaikea selviytyä kuluttajahintojen ja vuokrien noususta, sillä yksinkertaisesti palkka ei riitä. Irtorahaa Suomen omistavalla luokalla on noin 70 miljardia. Voittoa suomalaisella työllä ja Suomen hyvinvointijärjestelmällä on tehty. Olisiko nyt aika vihdoinkin myöntää, että voitontuottajat, eli työntekijät, tarvitsevat korvauksen tehdystä työstä?
Palkalla on tultava toimeen.